Kahvin historia Indonesiassa

Jopa sen alkuperämaassa Etiopiassa ortodoksikristityt kielsivät kahvin vuoteen 1889 asti, koska sitä pidettiin muslimien juomana. Euroopassa kuningas Kaarle II kielsi kahvilat vuonna 1676, koska ne liittyivät vastarintaliikkeen poliittisiin aktivisteihin, mutta perui kieltonsa kaksi päivää ennen sen voimaantuloa, koska hänen määräystään seurasi kohu. Kansallismielisistä ja taloudellisista syistä Fredrik Suuri kielsi sen Preussissa pakottaakseen ihmiset palaamaan oluen käyttöön. Koska Preussilla ei ollut siirtomaita, joissa kahvia olisi tuotettu, sen oli tuotava kaikki kahvinsa kalliilla hinnalla.

Kahvi (Coffea arabica), joka oli alun perin peräisin keskiaikaisen Etiopian Kaffa-kuningaskunnasta, tuotiin Arabiaan, tarkemmin sanottuna nykyiseen Jemeniin, jossa sitä kasvatettiin ja vietiin Mochan sataman kautta. Vuodesta 1616 alkaen Alankomaiden Itä-Intian komppania (VOC) osti kahvinsa sieltä ja kuljetti sen Bataviaan (nykyiseen Jakarttaan). Kahvista tuli pian arvokas ja erittäin kannattava kauppatavara, ja vuonna 1696 ensimmäiset taimet tuotiin Bataviaan istutettavaksi Jaavalle.

Tämä ensimmäinen erä, joka istutettiin kenraalikuvernööri Willem van Outshoornin maalle, menetettiin tulvissa pian sen jälkeen. Kokeilu kuitenkin toistettiin, ja vuonna 1706 ensimmäinen ensimmäinen näyte paikallisesti kasvatetusta kahvista voitiin viedä Amsterdamiin yhdessä kahvikasvin kanssa. Ja uskokaa tai älkää, tästä Amsterdamin kasvitieteellisessä puutarhassa kasvatetusta ja lisätystä taimesta tuli Arabica-kahvikasvien isovanhempi Brasiliassa ja Karibialla. Näin ainakin kertoo Encyclopedia van Nederlandsch-Indië. Wikipedia kertoo toisenlaisen tarinan ja katsoo, että ranskalaiset toivat kahvin taimet Martiniquelle, josta ne levisivät Meksikoon, Haitiin ja muille Karibian saarille, kun taas Brasilia sai Santos-kahvin Bourbon-saarilta (nykyinen Réunion).

Noin vuonna 1878 tapahtui katastrofi, kun Arabica-lajike altistui kahvinlehtiruosteelle Jaavan rannikkoalueilla, ja siitä oli luovuttava. Noin vuonna 1900 Kongosta tuotiin Robusta-lajike (Coffea canephora), joka oli taudinkestävä, ja sitä voitiin jälleen viljellä matalammilla alueilla.

Ennen vuotta 1800 VOC otti kahvinviljelyn käyttöön Batavian ympäristön ja Länsi-Jaavan vuoristoalueen väestölle. Piirien johtajat sitoutuivat toimittamaan vuosittain tietyn määrän kahvipapuja. VOC ei osallistunut viljelyyn, mutta regenttien oli varmistettava, että väestö kasvatti kahvia, piti yllä puutarhoja ja toimitti vaaditun määrän laadukasta kahvia. 1700-luvun jälkipuoliskolla kahvinviljely levisi Keski-Jaavalle, mutta vain rajoitetusti. Kenraalikuvernööri Daendels (1808-1811) ja myöhemmät hallintoviranomaiset käynnistivät suuren hyökkäyksen muulle Jaavalle ja muille saarille.

Batavian alueella kahvia viljeltiin menestyksekkäimmin Rijswijkissä ja Meester Cornelisissa. Väestö ei näyttänyt vastustavan pakkoviljelyä. Sama päti Länsi-Jaavalla, jossa vaaditut määrät ja laatu saatiin toimitettua ajallaan. Muualla Jaavalla ja ulkosaarilla - erityisesti Länsi-Sumatralla ja Malukulla - väestö ei kuitenkaan ollut yhtä innostunut pakkoviljelyjärjestelmästä.Lisätulojen houkutus kannusti aluksi väestöä kahvinviljelyyn.

Vuonna 1724 Amsterdamissa voitiin kuljettaa noin miljoona kiloa kahvia. Mutta kun porkkanasta tuli keppi ja vaadittu määrä nousi neljään miljoonaan puntaan (1727) ja kuuteen miljoonaan puntaan vuonna 1736, kansan innostus väheni huomattavasti. Regenteille annettiin kuusi stuiveria (viiden sentin kappaletta) kiloa kohti, joilla oli katettava kahvin osto ja sen kuljetus VOC:n varastoon. Varsinaisen oston (portilla) tekivät kyläpäälliköt. Voidaan siis kuvitella, että viljelijöille maksettu hinta oli murto-osa regentin saamasta hinnasta.

Kahvin lisäksi myös sokeri ja indigo olivat pakkoviljeltyjä. Tämä pakkoviljelyjärjestelmä, viljelyjärjestelmä, otettiin käyttöön vuonna 1830, ja siinä maanviljelijät pakotettiin viljelemään vientiviljelykasveja 20 prosentilla maastaan tai vaihtoehtoisesti tekemään 60 päivää palkatonta työtä julkisissa hankkeissa yleisen hyvinvoinnin hyväksi riisin ja muiden peruselintarvikkeiden viljelyn sijasta. Samaan aikaan veronkanto siirrettiin veronkantajille, joille maksettiin palkkioista.

Ei ole yllättävää, että järjestelmää käytettiin laajalti väärin: viljelijöille maksetut hinnat olivat minimaalisia, ostettujen tuotteiden painoa manipuloitiin ja 60 päivän palkatonta työtä pidennettiin usein tai käytettiin alueellisten siirtomaavirkamiesten tai regenttien yksityisiin hankkeisiin. Veronkerääjät puristivat maanviljelijät häikäilemättä kuiville lisätäkseen palkkioitaan. Ei ole yllättävää, että järjestelmä aiheutti laajaa nälkää ja tyytymättömyyttä.

Hänen esimiehensä siirtomaahallinnossa hylkäsivät ja diskriminoivat hänet, ja nyt hänet mainitaan Indonesian kanavien sankarina Alankomaiden Itä-Intian kaudella 1800-1945 - yhdessä prinssi Diponegoren kanssa, joka aloitti ja johti sodan hollantilaisia vastaan Jogjakartassa/Keski-Jaavalla, ja Teuku Umarin kanssa, joka oli sissijohtaja Acehissa.

Hän erosi ennen vapauttamistaan ja palasi Alankomaihin. Siellä hän jatkoi vastalauseitaan lehtiartikkeleissa ja pamfleteissa ja julkaisi vuonna 1860 kirjansa Max Havelaar; tai nimellä Multatuli, The Coffee Auctions of the Dutch Trading Company.

Liberaalimpi tulevaisuudennäkymä ja parlamentaariset kysymykset köyhyydestä ja nälänhädästä Jaavalla sekä halu sallia yksityisten kaupallisten intressien osallistuminen vientiviljelyyn johtivat Cultuurstelselin lakkauttamiseen vuonna 1870. Kahvinviljely jatkui kuitenkin kannattavuutensa vuoksi 1900-luvun alkuun asti.

Edward Douwes Dekker oli yksi niistä henkilöistä, jotka vaikuttivat kiihkeimmin (ja tehokkaimmin) kasvavaan liberaaliin ja itseään epäilevään ilmapiiriin. Hän oli ollut siirtomaavirkamiehenä vuodesta 1838 lähtien, ja hänet nimitettiin apulaisresidenssiksi Lebakiin, Länsi-Jaavalle, vuonna 1857, jossa hän alkoi puhua alkuperäisväestön hyväksikäyttöä ja huonoa kohtelua vastaan, jota regentit harjoittivat, sekä siirtomaaviranomaisten väärinkäytöksiä vastaan.